Taas on mennyt aivan liian pitkä aika, että olen saanut tänne tekstiä aikaiseksi. Osittain se johtuu kiireestä ja ahdistuksesta. Olen kehittänyt lähes joka illalle tekemistä, osa menoista on pakollisia juttuja. Tästä kaikesta härdellistä on alkanut tulla painava tunne, ihan kuin olisi nyt liikaa kaikkea. Aika vaan menee, enkä meinaa ehtiä edes syömään, saatika viettää laatuaikaa koirani kanssa. Se minua eniten on harmittanut, kun pakollisen työpäivän jälkeisen lenkityksen jälkeen on taas mentävä hoitamaan asia jos toinenkin. Haluaisin vaan olla. Tekemättä mitään. Tekemättä edes kotitöitä. Nyt on liikaa kaikkea. Ahdistaa.
Jotenkin luulin, että kun kehitän vain paljon tekemistä ja ohjelmaa, niin tämä odotusaika menisi jotenkin nopeammin, saisin rakkaani kotiin vankilasta tuosta vaan. Mutta eihän se nyt mene ihan niin. Viimeiset pari-kolme viikkoa on mennyt haipakkaa. Joka päivä jotain. Joka viikonloppu jotain. Viimeiset kaksi viikonloppua olen ollut siskon kanssa mökillä remontoimassa. Tulevana viikonloppuna mennään taas. Ei siinä, hauskaahan se on ollut. Paljon hyviäkin juttuja on ollut tässä, mutta silti, alkaa painaa tämä kaikki tohina ja haluaisin vain huutaa, etten enää jaksa!! En jaksa olla ja tehdä ja mennä ja tulla. En jaksa olla niin vitun positiivinen! Enkö sais nyt vaan kömpiä johonkin koloon ja nukkua vaikka viikon..?
Tuomiosta ollaan jo menty reilusti yli puolen välin. Ehkä oli näidenkin fiilisten aika tulla jossain kohtaa esiin. Onnistuin näköjään hyvin siinä, että aika menee kuin siivillä, kunhan keksin itselleni tekemistä. Mutta tämä meno alkaa tuntua jo liian raskaalta. Kaiken muun lisäksi olen koittanut pitää kuntoiluakin yllä, käydä lenkillä, salilla, sulkapallossa ja rullaluistelemassa. Jotain positiivista siitä on sentään, viisi kiloa tippunut paino. Vielä kun saisi toiset viisi pois. Tällä tahdilla saan kyllä ennemmin hermoromahduksen...
Jos mä nyt paahdan vielä tämän viikonlopun ja sitten ensi viikolla, en suunnittele yhtään mitään!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti