En pysty ehkä edes sanoin kuvailemaan, miltä musta nyt tuntuu kun mieheni koevapauteen on enää noin kuukausi. Enää ei ole paljoa odottelua jäljellä ja voin alkaa jo ehkä vähän intoilemaan rakkaani pääsyä koevapauteen. Tähän aikaan on ehtinyt kyllä kokemaan vaikka minkälaisia tuntemuksia. Olen läpikäynyt vaikka minkälaisia skenaarioita mielessäni, että mitä jos ei enää tunnukkaan samalta? Mitä jos hän on jo tottunut olemaan ilman mua? Mitä jos musta ei tunnu enää samalta? Mitä jos jos jos... Mitä jos vaan olisin jossittelematta ja iloitsisin mun rakkaani vapautumisesta?!
Tää on ihan älytöntä, miten ihmismieli veivaa ja vaivaa asioita. Meillä on kaikki hyvin, ikävöidään toisiamme, ollaan joka päivä yhteydessä. Ei hätää. Hyvin se menee. Alku on varmasti hassua ja outoa, kun ehti tottumaan olemaan yksin, nukkumaan yksin... (okei, otin mä koiran välillä kainaloon nukkumaan kun oli paha mieli ja ikävä.) Innolla kyllä odotan, kun rakkaani pääsee kotiin. Koevapaus on tosin aika rajoitettua hänelle, mutta pääasia, että pääsee omaan kotiin.
Vankilan puolelta on jo aloitettu koevapaus-asioiden selvittely. Odotan itse puhelua sieltä, kun pitää sopia tukipartion kanssa päivä, jolloin tulevat käymään meidän kotona, ennen kuin mieheni vapautuu. Kuuluu hommaan, että selvittävät koevapaus olot ja katsovat kodin ja ympäristön olevan ok. Vähän jännittää, mutta hyvin se varmasti menee!
Kesälomaani on vielä jäljellä, joten aion nyt nauttia siitä. Päivittelen taas kun on uusia kuulumisia!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti