Vihdoinkin saman katon alla!

Vihdoinkin! Vihdoinkin se päivä koitti, mieheni pääsi tiistaina koevapauteen. Olen nauttinut rakkaani kotiin pääsystä niin, ettei blogin kirjoitus ole oikeastaan edes käynyt mielessäni. Nyt kun olen alkanut vihdoin sisäistämään asian, olen valmis siitä avautumaan.

Tiistaina kun pääsin töistä kotiin, oli mieheni jo odottamassa kotona. Juoksin heti rakkaani luo halaamaan. En voinut uskoa, että hän on nyt siinä. Kotona. Eikä hänen enää tarvitse vankilaan palata. Ihanaa! Ensimmäinen yö meni välillä heräillen ja ihmetellen, on se oikeesti siinä vieressä, siinä se nukkuu. En olisi halunnut mennä seuraavana päivänä töihin, mutta pakkohan se oli. Ja niin miehenikin sanoi, että paremmin hän taas sopeutuu kotiin kun ei tehdä siitä numeroa.

Tukipartio tulee nyt pyörimään täällä aina välillä, mutta ei se mua haittaa. Ovat käyneet nyt kerran ja silloinkin pyysivät vain mieheni ulos käymään. Joka aamu, pitää mieheni tehdä ilmoituspuhelu. Joka viikko pitää mennä myös vankilaan ilmoittautumaan. Joka päivä pitää huolehtia, että seurantapuhelin on latauksessa ja siinä on virtaa. Joka ilta on miehelläni kotiintuloaika, jonka jälkeen ei saa kotiosoitteesta poistua ennen aamua. Kotikunnalta ei saa poistua vielä puoleen vuoteen. Tätä rumbaa vielä puoli vuotta. Sitten se ohi. Sitten hän on vapaa mies ja pääsee myös eroon jalkapannasta.

Ihanaa kuitenkin kaikesta huolimatta, että rakkaani saa olla nyt kotona ja elää suht normaalia elämää, tietyin rajoittein. Olen niin onnellinen, että se pahin on nyt takana. Puoli vuotta vankilassa... Onneksi oli tämä koevapaus mahdollista. Nyt kun miettii, meni se puoli vuotta nopeasti. Mutta muistan vielä elävästi mitä helvettiä se alku oli... Tuntui, että aika ei kulu millään. En jaksa. En pysty. Mut mä pystyin!!

Tästä se elämä taas jatkuu. Tai onhan se koko ajan jatkunut, mutta nyt voin taas jatkaa rakkaani kanssa elämää. Yhdessä saman katon alla. <3