Elämä alkaa voittaa

Eilen oli ensimmäinen kyyneleetön päivä. Alan pikkuhiljaa tottua ajatukseen, että mieheni on vankilassa. Asiaa auttaa hirveän paljon se, että voidaan puhua puhelimessa päivittäin. Hän on siis avovankilassa, joten homma on hieman vapaampaa. Puhelimen hän saa käyttöönsä aina tiettyyn kellonaikaan ja puhelin pitää palauttaa joka ilta tiettyyn kellonaikaan. Pystytään siis vain soitella ja tekstailla. Ei ole mitään nettiä käytössä tai muita. Ihan perus puhelin siellä niillä kai on. Lomille hän ei pääse kuin 12 tunnin mittaiselle kotilomalle joskus. Se on vielä epäselvää kuinka usein ja milloin hän pääsisi ensimmäisen kerran. Sitä odotellessa...

Menen huomenna ensimmäiselle vierailulle. Voi olla, että on aika tunneryöppy kun pääsen rakkaani luo. Vien samalla vähän vaatetta ja sen sellaista. Hän on pärjännyt siellä oikein hyvin, on käynyt kuntosalilla ja vaikka mitä. Kiva tietää, että siellä ei ole ihan kamalaa. Tottakai, kun oma rakas kyseessä. Jos ulkopuolisena asiaa ajattelisi, niin sitähän toivoisi, että rikoksen tehneillä kuuluu olla rankkaa ja kurjat olot vankilassa. Käsitykseni on ehkä hiukan muuttunut nyt, kun asia koskee lähipiiriä. Kaikilla meillä on kuitenkin perhettä, ystäviä ja oma elämä. Ihmisiä me kaikki ollaan. Erehtyväisiä.

Eilen siskoni tuli luokseni viettämään iltaa, tehtiin tortilloja ja juotiin viiniä. Oli ihana saada vain rentoutua ja jutustella. Purkaa viikon stressi, jota onkin ollut tässä sattuneesta syystä... Nyt ajattelin mennä nauttimaan tosta ihanasta auringonpaisteesta ulos koirani kanssa. Tänään tuli tosiaan se tunne, että olo alkaa helpottumaan ja elämä voittaa!

H-hetki on koittanut

Tänä aamuna halattiin pitkään. Itkunsekaisin tuntein sanoin heipat rakkaalleni. Sinne se sitten lähti. Koitin kotona koota itseni ennen töihin lähtöä. Ovi kun meni kiinni räjähdin itkuun. Ajattelin, etten kestä mennä töihin, en kestä lähteä kotoa yhtään mihinkään. Sitten, kuivasin kyyneleet ja päätin, että nyt ryhdistäydy nainen! Elämä ei lopu tähän, nyt koiran kanssa ulos, happea, eväät kasaan ja töihin. Aika hyvinkin sain sitten päivän käyntiin, tietysti töissä muutamat ihmiset tiesi tilanteen ja tulivat sitten tsemppaamaan mua. Kyllä sitä tarvitsinkin, vaikka melkein meinas taas itku tulla, kun yhtään asiasta jutteli.

Sain vielä puhelun mieheltäni, ennenkuin hän meni sisään. Silloin tuli taas itku, mutten välittänyt, vaikka olinkin töissä. Aika nopeasti siitä keräsin taas itseni ja hommat jatkui. Työpäivä oli kyllä muutenkin aika kiireinen, toisaalta hyvä, niin sai ajatuksia muualle. Mutta toisaalta ei olis yhtään haitannut, vaikka oliskin ollut vähän iisimpi työpäivä. Meinas pari kertaa pieni paniikki iskeä, kun mieli harhaili kuitenkin ja silti piti työt saada tehtyä. Mutta siitäkin työpäivästä selvittiin loppujen lopuksi ihan kunnialla.

Kotiin tulo oli aika masentavaa. Ajatukset alkoi taas harhailemaan, kuinka mä nyt pärjään, miten saan nukuttua ilman mun miestä, mitenkähän sillä nyt menee siellä... No ihan hyvinhän sillä meni. Se just soitteli ja kertoi paikasta. Kaikki on ihan ok. Itse varmaan stressaan koko asiaa enemmän kun hän. Tai stressaankin. En pysty olla ajattelematta kaikkea, mistä hän jää paitsi, miten me ei ainakaan puoleen vuoteen nukuta yhdessä, ei istuta enää iltaisin yhdessä sohvalla ja katota telkkaria. Okei, nyt pitää taas vähän realisoida. Hän on itse aiheuttanut sen, että hän on nyt vankilassa. Mä olen itse hyväksynyt asian ja haluan häntä tukea ja olla täällä. Mutta onhan tää aika helkkarin vaikeeta! Henkisesti. Nyt on ensimmäinen päivä. Tästä se lähtee. Päivä kerrallaan. Jos itkettää niin sit itketään. Tää on nyt vaan vielä vaikea tilanne tottua. Mutta tästä se alkaa varmasti pikkuhiljaa helpottaa.

Koitan nyt myös hakea asian positiivisia puolia. Mulla on ihan hitosti omaa aikaa, voin kattoo telkkarista mitä vaan hömppää, voin askarrellapaskarrella nyt kaikkea kivaa, mihin mulla ei mukamas oo aikaisemmin ollut aikaa, voin järjestää kotona tyttöjen iltoja ilman, että tarvii järjestellä miehen mukaan mitään (okei no tietysti kun hän pääsee lomalle tai käyn häntä moikkaamassa, täytyy vähän järjestellä), mun tarvii pestä vaan omat pyykit, voin vallata vessan mun hiusmömmöillä ja muilla rasvapurkeilla. Onhan näitä.

Ikävä on jo nyt, varsinkin kun tietää, että tää ei oo vaan mikään viikonloppureissu erossa. Mutta koitan pysyä vahvana. Välillä on varmasti ihan sallittuakin surkutella asiaa, mutta koitetaan pitää mieli korkealla ja lopulta se odotus sitten palkitaan. Nyt vaan täytyy kehittää kaikkee tekemistä, et aika lentäis kuin siivillä ja tää koko roska on sit jo ohi.

Kaksi viimeistä yötä

Kaksi viimeistä yötä yhdessä, ainakaan puoleen vuoteen. Tänään iski spontaani itku. Ylihuomenna se lähtee. Ajatukset alkoi pyörimään yksinäisten iltojen ja tyhjän sängynvieruksen pelossa. Halasin miestäni ja koitin vain saada itkun loppumaan. Äkkiä se aika menee, ajattelin. Paskanmarjat! Takoo ajatus takaraivossa. Tosi sekaiset fiilikset kyllä. Ärsyttää, kun ajattelen asiaa tahtomattani. Sain töistä vapaata, joten voin vielä huomisen päivän viettää rakkaani kanssa. Luulempa, että huominen on aika rankka päivä. Illalla varsinkin voi olla aika huonot fiilikset. Saa nähdä tuleeko uneton yö.

Koitan tsempata mieliparkaani parhaani mukaan, me nähdään kyllä. Voidaan soitella ja kirjotella. Tämä ei ole pysyvää, vain väliaikaista. Toivon vain, että saan ajan kulutettua, nähtyä kavereita mahdollisimman paljon ja keksittyä muutakin ajanvietettä. Jokin harrastus ehkä? Kunhan tästä alkushokista on yli päästy, niin on vain pakotettava ittensä jotenkin kuluttamaan aikaa. Mussa on se vika, että ajatukset ottaa helposti vallan ja murehdin liikaa.

Tuossa nuo kaksi, mies ja koira tuhisee sohvalla vieressä. Koira näkee selvästikin jotain unia. Haikein mielin noita katselen. Onneksi mulle jää tuo ihana tuhiseva koiruus seuraa pitämään ja tarvittaessa otan unikaveriksi, kun oikein ikävä iskee. Nyt koitan saada masentavat ajatukset pois mielestä ja käperryn myös sohvalle viltin alle. Kyllä kaikki vielä hyväksi muuttuu. Ajan kanssa helpottaa. Toivon ainakin.

Tutustuminen bloggaamiseen ja ensikirjoitus

Ensinnäkin, koitan ymmärtää koko blogin toimintaa ja miten tätä ajetaan. Sepustan omiani silloin tällöin, koitan saada ajatukset koottua ja puettua ne sanoiksi. Päätin alkaa kirjoittaa blogia aika henkilökohtaisesta ja herkästä asiasta. Ihan vain koska se vaikutti hyvältä idealta. Ehkä näin joku, jolla on sama tilanne edessä, tai jo käynyt saman läpi, saa jotain irti tästä.

Tilanne on siis tämä, mun avopuoliso lähtee vankilaan. H-hetki on jo ensi viikolla. En oikein ehkä käsitä asiaa vieläkään. Tai tiedostan kyllä tilanteen, oonhan tiennyt tästä jo pitkään. Sain tietää jo seuraavana päivänä kun tavattiin, että tämmöinen tilanne on varmaan tulossa. Kaikesta huolimatta päätin pysyä tässä suhteessa ja meillä on asiat, tätä yhtä "pikku"seikkaa lukuunottamatta oikein hyvin. Luulen, että koko asia iskee vasta miehen lähtöpäivänä vasten kasvoja. Ja lujaa. Onneksi mulla on hyvät tukijoukot, perhe ja ystävät. Ja tietysti mun rakas koira, 4-vuotias ranskanbulldoggi. Työkin pitää varmasti mielen virkeänä arkisin.

Tämä ei ole maailmanloppu, vaikka pahalta ja kurjalta aluksi varmasti tuntuukin. Pääsenhän näkemään miestäni kuitenkin aika ajoin. Voimme puhua puhelimessa ja lähettää vaikka vanhanaikaisesti kirjeitäkin. Se olis aika kivakin. Tuomio on vuoden mittainen, josta on mahdollisuus päästä koevapauteen jo puolen vuoden päästä. Mieheni ei ole siis murhaaja eikä huumehörhö. Asiaa enempää avaamatta rakastan häntä yli kaiken ja aion pysyä täällä häntä varten.

Nyt koitan nauttia vielä viimeisistä yhteisistä päivistä rakkaani kanssa, ennen hänen valtion hoteisiin joutumista. Yritän myös perehtyä tähän blogiin ja muokata siitä mieleisen.