Tänä aamuna halattiin pitkään. Itkunsekaisin tuntein sanoin heipat rakkaalleni. Sinne se sitten lähti. Koitin kotona koota itseni ennen töihin lähtöä. Ovi kun meni kiinni räjähdin itkuun. Ajattelin, etten kestä mennä töihin, en kestä lähteä kotoa yhtään mihinkään. Sitten, kuivasin kyyneleet ja päätin, että nyt ryhdistäydy nainen! Elämä ei lopu tähän, nyt koiran kanssa ulos, happea, eväät kasaan ja töihin. Aika hyvinkin sain sitten päivän käyntiin, tietysti töissä muutamat ihmiset tiesi tilanteen ja tulivat sitten tsemppaamaan mua. Kyllä sitä tarvitsinkin, vaikka melkein meinas taas itku tulla, kun yhtään asiasta jutteli.
Sain vielä puhelun mieheltäni, ennenkuin hän meni sisään. Silloin tuli taas itku, mutten välittänyt, vaikka olinkin töissä. Aika nopeasti siitä keräsin taas itseni ja hommat jatkui. Työpäivä oli kyllä muutenkin aika kiireinen, toisaalta hyvä, niin sai ajatuksia muualle. Mutta toisaalta ei olis yhtään haitannut, vaikka oliskin ollut vähän iisimpi työpäivä. Meinas pari kertaa pieni paniikki iskeä, kun mieli harhaili kuitenkin ja silti piti työt saada tehtyä. Mutta siitäkin työpäivästä selvittiin loppujen lopuksi ihan kunnialla.
Kotiin tulo oli aika masentavaa. Ajatukset alkoi taas harhailemaan, kuinka mä nyt pärjään, miten saan nukuttua ilman mun miestä, mitenkähän sillä nyt menee siellä... No ihan hyvinhän sillä meni. Se just soitteli ja kertoi paikasta. Kaikki on ihan ok. Itse varmaan stressaan koko asiaa enemmän kun hän. Tai stressaankin. En pysty olla ajattelematta kaikkea, mistä hän jää paitsi, miten me ei ainakaan puoleen vuoteen nukuta yhdessä, ei istuta enää iltaisin yhdessä sohvalla ja katota telkkaria. Okei, nyt pitää taas vähän realisoida. Hän on itse aiheuttanut sen, että hän on nyt vankilassa. Mä olen itse hyväksynyt asian ja haluan häntä tukea ja olla täällä. Mutta onhan tää aika helkkarin vaikeeta! Henkisesti. Nyt on ensimmäinen päivä. Tästä se lähtee. Päivä kerrallaan. Jos itkettää niin sit itketään. Tää on nyt vaan vielä vaikea tilanne tottua. Mutta tästä se alkaa varmasti pikkuhiljaa helpottaa.
Koitan nyt myös hakea asian positiivisia puolia. Mulla on ihan hitosti omaa aikaa, voin kattoo telkkarista mitä vaan hömppää, voin askarrellapaskarrella nyt kaikkea kivaa, mihin mulla ei mukamas oo aikaisemmin ollut aikaa, voin järjestää kotona tyttöjen iltoja ilman, että tarvii järjestellä miehen mukaan mitään (okei no tietysti kun hän pääsee lomalle tai käyn häntä moikkaamassa, täytyy vähän järjestellä), mun tarvii pestä vaan omat pyykit, voin vallata vessan mun hiusmömmöillä ja muilla rasvapurkeilla. Onhan näitä.
Ikävä on jo nyt, varsinkin kun tietää, että tää ei oo vaan mikään viikonloppureissu erossa. Mutta koitan pysyä vahvana. Välillä on varmasti ihan sallittuakin surkutella asiaa, mutta koitetaan pitää mieli korkealla ja lopulta se odotus sitten palkitaan. Nyt vaan täytyy kehittää kaikkee tekemistä, et aika lentäis kuin siivillä ja tää koko roska on sit jo ohi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti