Elämä alkaa voittaa

Eilen oli ensimmäinen kyyneleetön päivä. Alan pikkuhiljaa tottua ajatukseen, että mieheni on vankilassa. Asiaa auttaa hirveän paljon se, että voidaan puhua puhelimessa päivittäin. Hän on siis avovankilassa, joten homma on hieman vapaampaa. Puhelimen hän saa käyttöönsä aina tiettyyn kellonaikaan ja puhelin pitää palauttaa joka ilta tiettyyn kellonaikaan. Pystytään siis vain soitella ja tekstailla. Ei ole mitään nettiä käytössä tai muita. Ihan perus puhelin siellä niillä kai on. Lomille hän ei pääse kuin 12 tunnin mittaiselle kotilomalle joskus. Se on vielä epäselvää kuinka usein ja milloin hän pääsisi ensimmäisen kerran. Sitä odotellessa...

Menen huomenna ensimmäiselle vierailulle. Voi olla, että on aika tunneryöppy kun pääsen rakkaani luo. Vien samalla vähän vaatetta ja sen sellaista. Hän on pärjännyt siellä oikein hyvin, on käynyt kuntosalilla ja vaikka mitä. Kiva tietää, että siellä ei ole ihan kamalaa. Tottakai, kun oma rakas kyseessä. Jos ulkopuolisena asiaa ajattelisi, niin sitähän toivoisi, että rikoksen tehneillä kuuluu olla rankkaa ja kurjat olot vankilassa. Käsitykseni on ehkä hiukan muuttunut nyt, kun asia koskee lähipiiriä. Kaikilla meillä on kuitenkin perhettä, ystäviä ja oma elämä. Ihmisiä me kaikki ollaan. Erehtyväisiä.

Eilen siskoni tuli luokseni viettämään iltaa, tehtiin tortilloja ja juotiin viiniä. Oli ihana saada vain rentoutua ja jutustella. Purkaa viikon stressi, jota onkin ollut tässä sattuneesta syystä... Nyt ajattelin mennä nauttimaan tosta ihanasta auringonpaisteesta ulos koirani kanssa. Tänään tuli tosiaan se tunne, että olo alkaa helpottumaan ja elämä voittaa!