Kun se ikävä vain iskee...

Luulin jo olevani ihan suhteellisen sujut tämän järjestelyn kanssa. Mies vankilassa ja minä kotona, käyn töissä, hoidan koiran ja pyöritän normaalia arkea itsekseni. Koko illan on vain ollut jotenkin jännä tunne. Ikävähän se siellä kolkuttaa. Aivan tajuton ikävä iski! Nyt kun pääsisin vain halaamaan häntä... jäisin siihen varmaan ikuisuudeksi. Ja nyt on tosiaan mennyt vasta vajaa kolme viikkoa... Tää on ihan hirveetä tuntea näin voimakkaasti ikävää ja kun se ei vaan ole mahdollista päästä toisen luo nyt ja heti. Ehkä vain odotan niin innolla huomista vierailua rakkaani luona, että nää fiilikset saa mut hyppimään kohta seinille. Mutta lyhyestä virsi kaunis, nyt ei jaksa pohtia enempää. Koiralle ruokaa ja nukkumaan, sitten on taas päivä uus.