Vihdoinkin saman katon alla!

Vihdoinkin! Vihdoinkin se päivä koitti, mieheni pääsi tiistaina koevapauteen. Olen nauttinut rakkaani kotiin pääsystä niin, ettei blogin kirjoitus ole oikeastaan edes käynyt mielessäni. Nyt kun olen alkanut vihdoin sisäistämään asian, olen valmis siitä avautumaan.

Tiistaina kun pääsin töistä kotiin, oli mieheni jo odottamassa kotona. Juoksin heti rakkaani luo halaamaan. En voinut uskoa, että hän on nyt siinä. Kotona. Eikä hänen enää tarvitse vankilaan palata. Ihanaa! Ensimmäinen yö meni välillä heräillen ja ihmetellen, on se oikeesti siinä vieressä, siinä se nukkuu. En olisi halunnut mennä seuraavana päivänä töihin, mutta pakkohan se oli. Ja niin miehenikin sanoi, että paremmin hän taas sopeutuu kotiin kun ei tehdä siitä numeroa.

Tukipartio tulee nyt pyörimään täällä aina välillä, mutta ei se mua haittaa. Ovat käyneet nyt kerran ja silloinkin pyysivät vain mieheni ulos käymään. Joka aamu, pitää mieheni tehdä ilmoituspuhelu. Joka viikko pitää mennä myös vankilaan ilmoittautumaan. Joka päivä pitää huolehtia, että seurantapuhelin on latauksessa ja siinä on virtaa. Joka ilta on miehelläni kotiintuloaika, jonka jälkeen ei saa kotiosoitteesta poistua ennen aamua. Kotikunnalta ei saa poistua vielä puoleen vuoteen. Tätä rumbaa vielä puoli vuotta. Sitten se ohi. Sitten hän on vapaa mies ja pääsee myös eroon jalkapannasta.

Ihanaa kuitenkin kaikesta huolimatta, että rakkaani saa olla nyt kotona ja elää suht normaalia elämää, tietyin rajoittein. Olen niin onnellinen, että se pahin on nyt takana. Puoli vuotta vankilassa... Onneksi oli tämä koevapaus mahdollista. Nyt kun miettii, meni se puoli vuotta nopeasti. Mutta muistan vielä elävästi mitä helvettiä se alku oli... Tuntui, että aika ei kulu millään. En jaksa. En pysty. Mut mä pystyin!!

Tästä se elämä taas jatkuu. Tai onhan se koko ajan jatkunut, mutta nyt voin taas jatkaa rakkaani kanssa elämää. Yhdessä saman katon alla. <3

Tukipartion käynti

Lauantaina sain puhelun tukipartiolta. He olivat tietoisia, että olen lomalla, mutta olivat lähistöllä ja ajattelivat jos olen kotona, saisi asian alta pois. Suostuin. En yhtään tiennyt, mitä tuleman pitää. Ratsaako ne meidän kodin lattiasta kattoon? Kuulusteleeko ne mua? Miten mun pitää olla? Onko meidän koti nyt hyvä?

Ovikello soi ja menin avaamaan. Koira innoissaan haukkui uusia ihmisiä. Mies ja nainen tulivat eteiseen. Kysyivät heti alkuun, tiedänkö miksi he ovat täällä. Sanoin, että tietääkseni liittyen mieheni koevapauteen tulitte? Juuri näin. Rutiinikäynti, jotta voivat varmistua, että osoite on olemassa ja koti on olemassa. Sain allekirjoitettavaksi lapun, jossa annan suostumukseni, että mieheni saa suorittaa koevapautensa tässä osoitteessa. Sitten kysyivät vielä, että tukipartioita tulee sitten koevapauden aikana täällä pyörimään, että onko mulla sitä jotain vastaan. Ei tietenkään ole. Välillä he tulevat tekemään puhalluskokeita ja tarkistamaan mieheni. Ei siinä mitään, ymmärrän kyllä. Jännitin, että mitä sieltä vielä tulee, kuulustelu, kodin ratsaus... pyysin peremmälle, mutta nainen jo tokaisi, että ei heidän tarvii, kyllä he uskovat, että tämä oli tässä ja koti on olemassa ja hyvältä näyttää. Kysyivät vielä onko mulla jotain kysyttävää. Mieheni on kyllä hyvin kertonut homman nimen mulle ja asiat oli aika selkeet. Käynti kesti ehkä viisi minuuttia. Se oli siinä.

Sitten vain odotellaan. Miehelläni on vielä yksi kotilomapäivä ennen koevapautumista. Ihan kiva, vaikkei vapautumiseenkaan ole kuin se kuukausi. Ihan tarkkaa päivää ei osaa vielä sanoa, kun riippuu papereista ja käsittelyajoista, mutta noin kuukausi. Sitten pääsen vihdoinkin nukkumaan rakkaani viereen yöt! Johan tässä on viisi kuukautta nukuttu yksin tai koira kainalossa. On varmasti outoa aluksi tottua taas, että on mies talossa. Mutta häntä olen kaivannut niin, etten pistä vastaan!

Koevapautta kestää toiset puoli vuotta. Sitten se on ohi! Jos ja kun koevapaus sujuu mutkitta, saa mieheni jalkapannan pois helmikuussa. Koevapaudessa ei saa töpeksiä! Ei päihteitä, edes alkoholia, ei rikesakkoja, ei mitään. Mutta tuskin siinä tulee ongelmia.

Nyt katsoin juuri ikkunasta ulos, ihana auringonpaiste! Taidan tästä mennä kävelylle nauttimaan hienosta lomasäästä! <3

Koevapaus lähestyy

En pysty ehkä edes sanoin kuvailemaan, miltä musta nyt tuntuu kun mieheni koevapauteen on enää noin kuukausi. Enää ei ole paljoa odottelua jäljellä ja voin alkaa jo ehkä vähän intoilemaan rakkaani pääsyä koevapauteen. Tähän aikaan on ehtinyt kyllä kokemaan vaikka minkälaisia tuntemuksia. Olen läpikäynyt vaikka minkälaisia skenaarioita mielessäni, että mitä jos ei enää tunnukkaan samalta? Mitä jos hän on jo tottunut olemaan ilman mua? Mitä jos musta ei tunnu enää samalta? Mitä jos jos jos... Mitä jos vaan olisin jossittelematta ja iloitsisin mun rakkaani vapautumisesta?!

Tää on ihan älytöntä, miten ihmismieli veivaa ja vaivaa asioita. Meillä on kaikki hyvin, ikävöidään toisiamme, ollaan joka päivä yhteydessä. Ei hätää. Hyvin se menee. Alku on varmasti hassua ja outoa, kun ehti tottumaan olemaan yksin, nukkumaan yksin... (okei, otin mä koiran välillä kainaloon nukkumaan kun oli paha mieli ja ikävä.) Innolla kyllä odotan, kun rakkaani pääsee kotiin. Koevapaus on tosin aika rajoitettua hänelle, mutta pääasia, että pääsee omaan kotiin.

Vankilan puolelta on jo aloitettu koevapaus-asioiden selvittely. Odotan itse puhelua sieltä, kun pitää sopia tukipartion kanssa päivä, jolloin tulevat käymään meidän kotona, ennen kuin mieheni vapautuu. Kuuluu hommaan, että selvittävät koevapaus olot ja katsovat kodin ja ympäristön olevan ok. Vähän jännittää, mutta hyvin se varmasti menee!

Kesälomaani on vielä jäljellä, joten aion nyt nauttia siitä. Päivittelen taas kun on uusia kuulumisia!

Kesäloma

Olen tällähetkellä kesälomalla, kirjoittelu on jäänyt liikaakin taka-alalle. On ollut ehkä taas liiaksi kaikkea tekemistä, mökillä ja ystävien kanssa. Mieheni odottelu sujuu edelleen tilanteeseen nähden hyvin. Ei edelleenkään nähdä kuin kerran kuussa kun mieheni pääsee kotilomille päiväksi, mutta olen jo asennoitunut hänen vapautumiseen, mikä tapahtuu elokuun puolessa välissä. Kesälomani jatkuu vielä kolme viikkoa, mutta yritän olla aktiivisempi tämän loppu ajan.

Nyt kuitenkin, olen mökillä ja on yö. Saunan raikkaana painun nukkumaan ja palailen taas pian!

Ahdistus

Taas on mennyt aivan liian pitkä aika, että olen saanut tänne tekstiä aikaiseksi. Osittain se johtuu kiireestä ja ahdistuksesta. Olen kehittänyt lähes joka illalle tekemistä, osa menoista on pakollisia juttuja. Tästä kaikesta härdellistä on alkanut tulla painava tunne, ihan kuin olisi nyt liikaa kaikkea. Aika vaan menee, enkä meinaa ehtiä edes syömään, saatika viettää laatuaikaa koirani kanssa. Se minua eniten on harmittanut, kun pakollisen työpäivän jälkeisen lenkityksen jälkeen on taas mentävä hoitamaan asia jos toinenkin. Haluaisin vaan olla. Tekemättä mitään. Tekemättä edes kotitöitä. Nyt on liikaa kaikkea. Ahdistaa.

Jotenkin luulin, että kun kehitän vain paljon tekemistä ja ohjelmaa, niin tämä odotusaika menisi jotenkin nopeammin, saisin rakkaani kotiin vankilasta tuosta vaan. Mutta eihän se nyt mene ihan niin. Viimeiset pari-kolme viikkoa on mennyt haipakkaa. Joka päivä jotain. Joka viikonloppu jotain. Viimeiset kaksi viikonloppua olen ollut siskon kanssa mökillä remontoimassa. Tulevana viikonloppuna mennään taas. Ei siinä, hauskaahan se on ollut. Paljon hyviäkin juttuja on ollut tässä, mutta silti, alkaa painaa tämä kaikki tohina ja haluaisin vain huutaa, etten enää jaksa!! En jaksa olla ja tehdä ja mennä ja tulla. En jaksa olla niin vitun positiivinen! Enkö sais nyt vaan kömpiä johonkin koloon ja nukkua vaikka viikon..?

Tuomiosta ollaan jo menty reilusti yli puolen välin. Ehkä oli näidenkin fiilisten aika tulla jossain kohtaa esiin. Onnistuin näköjään hyvin siinä, että aika menee kuin siivillä, kunhan keksin itselleni tekemistä. Mutta tämä meno alkaa tuntua jo liian raskaalta. Kaiken muun lisäksi olen koittanut pitää kuntoiluakin yllä, käydä lenkillä, salilla, sulkapallossa ja rullaluistelemassa. Jotain positiivista siitä on sentään, viisi kiloa tippunut paino. Vielä kun saisi toiset viisi pois. Tällä tahdilla saan kyllä ennemmin hermoromahduksen...

Jos mä nyt paahdan vielä tämän viikonlopun ja sitten ensi viikolla, en suunnittele yhtään mitään!

Vihdoin! Se niin odotettu kotiloma!

Tänään taas rakkaani oli 12 tunnin kotilomalla. Viime näkemästä onkin kuukausi... tullaan tuomion loppuajan näkemään siis vain näillä kotilomilla, kerran kuussa. On tää aika raastavaa kieltämättä. On se kuukausi aika pitkä aika tavallaan. Hyvin mä olen pärjännyt, mielestäni. Vaikka muutamina päivinä tässä on ollut aika rankat fiilikset, niin yleisesti ottaen, olen jaksanut yllättävän hyvin! Kesäkin tekee tuloaan, niin nopeemmin se aikakin menee kun on hyvät säät touhuta ulkona ja harrastaa. Kävin eilen rullaluistelemassa, tänään salilla. Kyllä se vaan niin on, että taisin hurahtaa liikkumisen iloon! Hyvähän se vaan on, n. 4 kiloa lähtenyt. Hiljaa hyvä tulee, ainakin mun kohalla. Mun mies on pudottanut jo yli 18 kiloa. Se jo näkyy hänessä selkeästi! Toivon, kun hän pääsee koevapauteen, että jatketaan sit tätä kuntoilua yhdessä, eikä väsähdetä lorvimaan... en kyllä usko että näin käy!

Tämä päivä meni kyllä taas hurjan nopeasti. Aamulla kävin salilla, juuri sillä aikaa mies oli ehtinyt kotiin. Kun tulin kotiin juoksin heti halaamaan ja pussaamaan häntä. Se tuntui niin hyvältä päästä taas halaamaan ja käpertymään sohvalle kainaloon. Juotiin kahvit ja syötiin aamupalaa kotosalla, sit lähettiinkin taas käymään kavereilla. Iltapäivästä tultiin kotiin syömään ja ihan vain oltiin hetki, katottiin telkkaria. Sitten alkoikin jo olla rakkaani aika lähteä. Halattiin pitkään. En olis halunnut millään päästää irti. Nyt se lähteminen tuntui entistä vaikeammalta kun tietää ettei nähdä taas kuukauteen... itku tuli kun ovi painui kiinni. Nyt koitan tsempata itseäni sillä, että ollaan jo yli puolessa välissä tuomiota. Kesä tulee ja tekemistä riittää, kavereiden kanssa sekä mökillä riittää hommaa. Kerrankin toivon, että kesä menisi äkkiä, jotta saisin rakkaani takaisin kotiin.

Liikunta kompensoi ikävää

Lupasin positiivisempaa kirjoitusta seuraavaksi ja tässä sitä tulee! Olen alkanut todenteolla innostua liikkumisesta. Olen käynyt lenkeillä kun on ollut hyviä säitä, napit korviin, musiikki soimaan ja polar loopin sovelluksesta ohjelma päälle, niin pysyn ajantasalla paljon on tullut käveltyä. Keskimäärin olen kävellyt n. 5km lenkkejä. Se on tosi innostavaa, kun ohjelma ilmoittaa aina kuulokkeisiin kun on taas yksi kilometri kävelty ja missä ajassa. Kyllä tämä aktiivisuusranneke oli hyvä ostos! Suosittelen, jos on yhtään ollut vaikea lähteä liikkumaan, tämä on kyllä mua motivoinut lähteä ulos ja jopa salille!

Tutustumiskäynti riitti ja sopimus tuli tehtyä.

Kävin tosiaan maanantaina Fresh Fitness salilla tutustumassa kaverini kanssa, joka siellä on ollut jo jäsen jonkin aikaa. Salista tuli hyvä fiilis ja treenaaminen näin aloittelijana kaverin opastuksella lähti hyvin käyntiin. Päätin liittyä salille siltä seisomalta! Siellä käytetään kulkuun tuollaisia rannekkeita, niillä pääsee salille sisään ja pukuhuoneisiin. Tarvittaessa niillä voi ostaa myös palautusjuomaa tai patukan automaatista, mikä sitten lisätään aina kuukausimaksuun. Tosi kätevää! Kävinkin sitten jo tiistaina jälleen salilla treenaamassa ja keskiviikkona meillä olikin kaveriporukan kesken taas varattuna sulkapallo. Siitä on tullut meille joka viikkoinen traditio ja se on aivan mahtavaa liikuntaa ja myös hauskaa! Siinä kavereiden kesken ei pienet hudit ja mokailut haittaa ja läppä lentää. Saa koko kroppa kyytiä vatsalihaksia myöten kun tulee naurettua niin paljon.

Vappuviikonloppu lähti käyntiin lauantai aamuna salilla. Kävin tunnin verran treenailemassa. Siitä tulee kyllä aina niin hyvä fiilis kun on käynyt sen tunnin verran lenkillä tai salilla. Vaikka alku on ollut hankalaa lähteä liikkumaan, niin nyt se alkaa jo palkitsemaan sillä hyvälllä voittaja fiiliksellä jälkeenpäin. Tästä aion ottaa ihan rutiinin ihan oman hyvinvoinnin ja mielenterveyden kannalta. Liikunta on auttanut ikävään. Eihän se sitä poista, mutta auttaa jaksamaan tuoden jonkinlaista mielihyvää jolla kompensoida ikävän tunnetta. Syömistä olen alkanut myös seurailemaan, arkiherkuttelut olen koittanut saada minimiin tai jopa pois kokonaan. Viikonloppuisin yhtenä päivänä suon itselleni herkkupäivän. En laske kaloreita tai grammoja, mutta ihan selvää maalaisjärkeä käyttäen saa luotua paljon terveellisemmän ruokavalion.

Vaikka eilen tulikin juhlistettua vappua, en saanut hankittua tälle päivää itselleni krapulaa. Se on kiva, niin ei tule maattua kotona kaameissa oloissa koko päivää. Ja tänään on ollutkin tosi nätti päivä! Sieltä se kesä tulee ja kohta voikin alkaa valloittamaan uimarannat ja sitä kautta taas yksi liikuntamuoto lisää! Uimahalleihin en ole uskaltautunut hukkumisonnettomuuden takia jonka koin nuorempana juurikin uimahallissa. Siitä voin kertoa joskus myöhemmin, pidetään tämä kirjoitus positiivisena niinkuin lupasin!

Mieheni on jälleen saanut pudotettua lisää painoa, se on hienoa! Ja se jo näkyykin hänessä. En malta odottaa, että oma kroppa alkaa näyttää muutosta. Mutta hiljaa hyvä tulee. Nyt koiran kanssa vielä lenkille ilta-aurinkoon. Hyvää vappua ja sunnuntai iltaa kaikki! <3