Vihdoinkin saman katon alla!

Vihdoinkin! Vihdoinkin se päivä koitti, mieheni pääsi tiistaina koevapauteen. Olen nauttinut rakkaani kotiin pääsystä niin, ettei blogin kirjoitus ole oikeastaan edes käynyt mielessäni. Nyt kun olen alkanut vihdoin sisäistämään asian, olen valmis siitä avautumaan.

Tiistaina kun pääsin töistä kotiin, oli mieheni jo odottamassa kotona. Juoksin heti rakkaani luo halaamaan. En voinut uskoa, että hän on nyt siinä. Kotona. Eikä hänen enää tarvitse vankilaan palata. Ihanaa! Ensimmäinen yö meni välillä heräillen ja ihmetellen, on se oikeesti siinä vieressä, siinä se nukkuu. En olisi halunnut mennä seuraavana päivänä töihin, mutta pakkohan se oli. Ja niin miehenikin sanoi, että paremmin hän taas sopeutuu kotiin kun ei tehdä siitä numeroa.

Tukipartio tulee nyt pyörimään täällä aina välillä, mutta ei se mua haittaa. Ovat käyneet nyt kerran ja silloinkin pyysivät vain mieheni ulos käymään. Joka aamu, pitää mieheni tehdä ilmoituspuhelu. Joka viikko pitää mennä myös vankilaan ilmoittautumaan. Joka päivä pitää huolehtia, että seurantapuhelin on latauksessa ja siinä on virtaa. Joka ilta on miehelläni kotiintuloaika, jonka jälkeen ei saa kotiosoitteesta poistua ennen aamua. Kotikunnalta ei saa poistua vielä puoleen vuoteen. Tätä rumbaa vielä puoli vuotta. Sitten se ohi. Sitten hän on vapaa mies ja pääsee myös eroon jalkapannasta.

Ihanaa kuitenkin kaikesta huolimatta, että rakkaani saa olla nyt kotona ja elää suht normaalia elämää, tietyin rajoittein. Olen niin onnellinen, että se pahin on nyt takana. Puoli vuotta vankilassa... Onneksi oli tämä koevapaus mahdollista. Nyt kun miettii, meni se puoli vuotta nopeasti. Mutta muistan vielä elävästi mitä helvettiä se alku oli... Tuntui, että aika ei kulu millään. En jaksa. En pysty. Mut mä pystyin!!

Tästä se elämä taas jatkuu. Tai onhan se koko ajan jatkunut, mutta nyt voin taas jatkaa rakkaani kanssa elämää. Yhdessä saman katon alla. <3

Tukipartion käynti

Lauantaina sain puhelun tukipartiolta. He olivat tietoisia, että olen lomalla, mutta olivat lähistöllä ja ajattelivat jos olen kotona, saisi asian alta pois. Suostuin. En yhtään tiennyt, mitä tuleman pitää. Ratsaako ne meidän kodin lattiasta kattoon? Kuulusteleeko ne mua? Miten mun pitää olla? Onko meidän koti nyt hyvä?

Ovikello soi ja menin avaamaan. Koira innoissaan haukkui uusia ihmisiä. Mies ja nainen tulivat eteiseen. Kysyivät heti alkuun, tiedänkö miksi he ovat täällä. Sanoin, että tietääkseni liittyen mieheni koevapauteen tulitte? Juuri näin. Rutiinikäynti, jotta voivat varmistua, että osoite on olemassa ja koti on olemassa. Sain allekirjoitettavaksi lapun, jossa annan suostumukseni, että mieheni saa suorittaa koevapautensa tässä osoitteessa. Sitten kysyivät vielä, että tukipartioita tulee sitten koevapauden aikana täällä pyörimään, että onko mulla sitä jotain vastaan. Ei tietenkään ole. Välillä he tulevat tekemään puhalluskokeita ja tarkistamaan mieheni. Ei siinä mitään, ymmärrän kyllä. Jännitin, että mitä sieltä vielä tulee, kuulustelu, kodin ratsaus... pyysin peremmälle, mutta nainen jo tokaisi, että ei heidän tarvii, kyllä he uskovat, että tämä oli tässä ja koti on olemassa ja hyvältä näyttää. Kysyivät vielä onko mulla jotain kysyttävää. Mieheni on kyllä hyvin kertonut homman nimen mulle ja asiat oli aika selkeet. Käynti kesti ehkä viisi minuuttia. Se oli siinä.

Sitten vain odotellaan. Miehelläni on vielä yksi kotilomapäivä ennen koevapautumista. Ihan kiva, vaikkei vapautumiseenkaan ole kuin se kuukausi. Ihan tarkkaa päivää ei osaa vielä sanoa, kun riippuu papereista ja käsittelyajoista, mutta noin kuukausi. Sitten pääsen vihdoinkin nukkumaan rakkaani viereen yöt! Johan tässä on viisi kuukautta nukuttu yksin tai koira kainalossa. On varmasti outoa aluksi tottua taas, että on mies talossa. Mutta häntä olen kaivannut niin, etten pistä vastaan!

Koevapautta kestää toiset puoli vuotta. Sitten se on ohi! Jos ja kun koevapaus sujuu mutkitta, saa mieheni jalkapannan pois helmikuussa. Koevapaudessa ei saa töpeksiä! Ei päihteitä, edes alkoholia, ei rikesakkoja, ei mitään. Mutta tuskin siinä tulee ongelmia.

Nyt katsoin juuri ikkunasta ulos, ihana auringonpaiste! Taidan tästä mennä kävelylle nauttimaan hienosta lomasäästä! <3

Koevapaus lähestyy

En pysty ehkä edes sanoin kuvailemaan, miltä musta nyt tuntuu kun mieheni koevapauteen on enää noin kuukausi. Enää ei ole paljoa odottelua jäljellä ja voin alkaa jo ehkä vähän intoilemaan rakkaani pääsyä koevapauteen. Tähän aikaan on ehtinyt kyllä kokemaan vaikka minkälaisia tuntemuksia. Olen läpikäynyt vaikka minkälaisia skenaarioita mielessäni, että mitä jos ei enää tunnukkaan samalta? Mitä jos hän on jo tottunut olemaan ilman mua? Mitä jos musta ei tunnu enää samalta? Mitä jos jos jos... Mitä jos vaan olisin jossittelematta ja iloitsisin mun rakkaani vapautumisesta?!

Tää on ihan älytöntä, miten ihmismieli veivaa ja vaivaa asioita. Meillä on kaikki hyvin, ikävöidään toisiamme, ollaan joka päivä yhteydessä. Ei hätää. Hyvin se menee. Alku on varmasti hassua ja outoa, kun ehti tottumaan olemaan yksin, nukkumaan yksin... (okei, otin mä koiran välillä kainaloon nukkumaan kun oli paha mieli ja ikävä.) Innolla kyllä odotan, kun rakkaani pääsee kotiin. Koevapaus on tosin aika rajoitettua hänelle, mutta pääasia, että pääsee omaan kotiin.

Vankilan puolelta on jo aloitettu koevapaus-asioiden selvittely. Odotan itse puhelua sieltä, kun pitää sopia tukipartion kanssa päivä, jolloin tulevat käymään meidän kotona, ennen kuin mieheni vapautuu. Kuuluu hommaan, että selvittävät koevapaus olot ja katsovat kodin ja ympäristön olevan ok. Vähän jännittää, mutta hyvin se varmasti menee!

Kesälomaani on vielä jäljellä, joten aion nyt nauttia siitä. Päivittelen taas kun on uusia kuulumisia!

Kesäloma

Olen tällähetkellä kesälomalla, kirjoittelu on jäänyt liikaakin taka-alalle. On ollut ehkä taas liiaksi kaikkea tekemistä, mökillä ja ystävien kanssa. Mieheni odottelu sujuu edelleen tilanteeseen nähden hyvin. Ei edelleenkään nähdä kuin kerran kuussa kun mieheni pääsee kotilomille päiväksi, mutta olen jo asennoitunut hänen vapautumiseen, mikä tapahtuu elokuun puolessa välissä. Kesälomani jatkuu vielä kolme viikkoa, mutta yritän olla aktiivisempi tämän loppu ajan.

Nyt kuitenkin, olen mökillä ja on yö. Saunan raikkaana painun nukkumaan ja palailen taas pian!

Ahdistus

Taas on mennyt aivan liian pitkä aika, että olen saanut tänne tekstiä aikaiseksi. Osittain se johtuu kiireestä ja ahdistuksesta. Olen kehittänyt lähes joka illalle tekemistä, osa menoista on pakollisia juttuja. Tästä kaikesta härdellistä on alkanut tulla painava tunne, ihan kuin olisi nyt liikaa kaikkea. Aika vaan menee, enkä meinaa ehtiä edes syömään, saatika viettää laatuaikaa koirani kanssa. Se minua eniten on harmittanut, kun pakollisen työpäivän jälkeisen lenkityksen jälkeen on taas mentävä hoitamaan asia jos toinenkin. Haluaisin vaan olla. Tekemättä mitään. Tekemättä edes kotitöitä. Nyt on liikaa kaikkea. Ahdistaa.

Jotenkin luulin, että kun kehitän vain paljon tekemistä ja ohjelmaa, niin tämä odotusaika menisi jotenkin nopeammin, saisin rakkaani kotiin vankilasta tuosta vaan. Mutta eihän se nyt mene ihan niin. Viimeiset pari-kolme viikkoa on mennyt haipakkaa. Joka päivä jotain. Joka viikonloppu jotain. Viimeiset kaksi viikonloppua olen ollut siskon kanssa mökillä remontoimassa. Tulevana viikonloppuna mennään taas. Ei siinä, hauskaahan se on ollut. Paljon hyviäkin juttuja on ollut tässä, mutta silti, alkaa painaa tämä kaikki tohina ja haluaisin vain huutaa, etten enää jaksa!! En jaksa olla ja tehdä ja mennä ja tulla. En jaksa olla niin vitun positiivinen! Enkö sais nyt vaan kömpiä johonkin koloon ja nukkua vaikka viikon..?

Tuomiosta ollaan jo menty reilusti yli puolen välin. Ehkä oli näidenkin fiilisten aika tulla jossain kohtaa esiin. Onnistuin näköjään hyvin siinä, että aika menee kuin siivillä, kunhan keksin itselleni tekemistä. Mutta tämä meno alkaa tuntua jo liian raskaalta. Kaiken muun lisäksi olen koittanut pitää kuntoiluakin yllä, käydä lenkillä, salilla, sulkapallossa ja rullaluistelemassa. Jotain positiivista siitä on sentään, viisi kiloa tippunut paino. Vielä kun saisi toiset viisi pois. Tällä tahdilla saan kyllä ennemmin hermoromahduksen...

Jos mä nyt paahdan vielä tämän viikonlopun ja sitten ensi viikolla, en suunnittele yhtään mitään!

Vihdoin! Se niin odotettu kotiloma!

Tänään taas rakkaani oli 12 tunnin kotilomalla. Viime näkemästä onkin kuukausi... tullaan tuomion loppuajan näkemään siis vain näillä kotilomilla, kerran kuussa. On tää aika raastavaa kieltämättä. On se kuukausi aika pitkä aika tavallaan. Hyvin mä olen pärjännyt, mielestäni. Vaikka muutamina päivinä tässä on ollut aika rankat fiilikset, niin yleisesti ottaen, olen jaksanut yllättävän hyvin! Kesäkin tekee tuloaan, niin nopeemmin se aikakin menee kun on hyvät säät touhuta ulkona ja harrastaa. Kävin eilen rullaluistelemassa, tänään salilla. Kyllä se vaan niin on, että taisin hurahtaa liikkumisen iloon! Hyvähän se vaan on, n. 4 kiloa lähtenyt. Hiljaa hyvä tulee, ainakin mun kohalla. Mun mies on pudottanut jo yli 18 kiloa. Se jo näkyy hänessä selkeästi! Toivon, kun hän pääsee koevapauteen, että jatketaan sit tätä kuntoilua yhdessä, eikä väsähdetä lorvimaan... en kyllä usko että näin käy!

Tämä päivä meni kyllä taas hurjan nopeasti. Aamulla kävin salilla, juuri sillä aikaa mies oli ehtinyt kotiin. Kun tulin kotiin juoksin heti halaamaan ja pussaamaan häntä. Se tuntui niin hyvältä päästä taas halaamaan ja käpertymään sohvalle kainaloon. Juotiin kahvit ja syötiin aamupalaa kotosalla, sit lähettiinkin taas käymään kavereilla. Iltapäivästä tultiin kotiin syömään ja ihan vain oltiin hetki, katottiin telkkaria. Sitten alkoikin jo olla rakkaani aika lähteä. Halattiin pitkään. En olis halunnut millään päästää irti. Nyt se lähteminen tuntui entistä vaikeammalta kun tietää ettei nähdä taas kuukauteen... itku tuli kun ovi painui kiinni. Nyt koitan tsempata itseäni sillä, että ollaan jo yli puolessa välissä tuomiota. Kesä tulee ja tekemistä riittää, kavereiden kanssa sekä mökillä riittää hommaa. Kerrankin toivon, että kesä menisi äkkiä, jotta saisin rakkaani takaisin kotiin.

Liikunta kompensoi ikävää

Lupasin positiivisempaa kirjoitusta seuraavaksi ja tässä sitä tulee! Olen alkanut todenteolla innostua liikkumisesta. Olen käynyt lenkeillä kun on ollut hyviä säitä, napit korviin, musiikki soimaan ja polar loopin sovelluksesta ohjelma päälle, niin pysyn ajantasalla paljon on tullut käveltyä. Keskimäärin olen kävellyt n. 5km lenkkejä. Se on tosi innostavaa, kun ohjelma ilmoittaa aina kuulokkeisiin kun on taas yksi kilometri kävelty ja missä ajassa. Kyllä tämä aktiivisuusranneke oli hyvä ostos! Suosittelen, jos on yhtään ollut vaikea lähteä liikkumaan, tämä on kyllä mua motivoinut lähteä ulos ja jopa salille!

Tutustumiskäynti riitti ja sopimus tuli tehtyä.

Kävin tosiaan maanantaina Fresh Fitness salilla tutustumassa kaverini kanssa, joka siellä on ollut jo jäsen jonkin aikaa. Salista tuli hyvä fiilis ja treenaaminen näin aloittelijana kaverin opastuksella lähti hyvin käyntiin. Päätin liittyä salille siltä seisomalta! Siellä käytetään kulkuun tuollaisia rannekkeita, niillä pääsee salille sisään ja pukuhuoneisiin. Tarvittaessa niillä voi ostaa myös palautusjuomaa tai patukan automaatista, mikä sitten lisätään aina kuukausimaksuun. Tosi kätevää! Kävinkin sitten jo tiistaina jälleen salilla treenaamassa ja keskiviikkona meillä olikin kaveriporukan kesken taas varattuna sulkapallo. Siitä on tullut meille joka viikkoinen traditio ja se on aivan mahtavaa liikuntaa ja myös hauskaa! Siinä kavereiden kesken ei pienet hudit ja mokailut haittaa ja läppä lentää. Saa koko kroppa kyytiä vatsalihaksia myöten kun tulee naurettua niin paljon.

Vappuviikonloppu lähti käyntiin lauantai aamuna salilla. Kävin tunnin verran treenailemassa. Siitä tulee kyllä aina niin hyvä fiilis kun on käynyt sen tunnin verran lenkillä tai salilla. Vaikka alku on ollut hankalaa lähteä liikkumaan, niin nyt se alkaa jo palkitsemaan sillä hyvälllä voittaja fiiliksellä jälkeenpäin. Tästä aion ottaa ihan rutiinin ihan oman hyvinvoinnin ja mielenterveyden kannalta. Liikunta on auttanut ikävään. Eihän se sitä poista, mutta auttaa jaksamaan tuoden jonkinlaista mielihyvää jolla kompensoida ikävän tunnetta. Syömistä olen alkanut myös seurailemaan, arkiherkuttelut olen koittanut saada minimiin tai jopa pois kokonaan. Viikonloppuisin yhtenä päivänä suon itselleni herkkupäivän. En laske kaloreita tai grammoja, mutta ihan selvää maalaisjärkeä käyttäen saa luotua paljon terveellisemmän ruokavalion.

Vaikka eilen tulikin juhlistettua vappua, en saanut hankittua tälle päivää itselleni krapulaa. Se on kiva, niin ei tule maattua kotona kaameissa oloissa koko päivää. Ja tänään on ollutkin tosi nätti päivä! Sieltä se kesä tulee ja kohta voikin alkaa valloittamaan uimarannat ja sitä kautta taas yksi liikuntamuoto lisää! Uimahalleihin en ole uskaltautunut hukkumisonnettomuuden takia jonka koin nuorempana juurikin uimahallissa. Siitä voin kertoa joskus myöhemmin, pidetään tämä kirjoitus positiivisena niinkuin lupasin!

Mieheni on jälleen saanut pudotettua lisää painoa, se on hienoa! Ja se jo näkyykin hänessä. En malta odottaa, että oma kroppa alkaa näyttää muutosta. Mutta hiljaa hyvä tulee. Nyt koiran kanssa vielä lenkille ilta-aurinkoon. Hyvää vappua ja sunnuntai iltaa kaikki! <3

Sunnuntaimasennus

Ei ole taas hetkeen löytynyt inspiraatiota kirjottamiselle. Tai on, mutta ei ole oikeastaan pahemmin ollut aikaa tai jaksamista. Aika on vierähtänyt töissä ja vapaa-ajalla olen alkanut enemmän käymään lenkillä ja nähnyt kavereita. Painoa tippunut vasta sen pari-kolme kiloa, mutta onhan sekin alku. Miehelläni on jo saavutettu yli 14 kilon pudotus. Päivät ovat menneet välillä tosi nopeaan tahtiin, siksi kai tuntuukin, ettei ole ollut aikaa kirjotella.

Tänään iski taas paha päivä. Tai vasta tässä illalla alkoi paha mieli hiipimään päälle. Ystäväni oli täällä kanssani viettämässä eilen iltaa, rennosti otettiin ja hän jäi yöksi. Oli kyllä kivaa pitkästä aikaa. Juoruttiin, käytiin syömässä, katsottiin leffaa ja parit oluet nautittiin. Tänään käytiin pyörimässä kirpparilla ja tehtiin ruokaa. Mutta vaikka hauskaa olikin ystäväni kanssa, on mieli taas maassa.

Olen tässä aiemmin jo jutellut mieheni kanssa puhelimessa ja hän ilmoitti, ettei oikein enää haluaisi sinne vierailijoita. Ei minuakaan. Häntä ahdistaa se tilanne kuitenkin ja hän stressaa aina vierailuista. Toisaalta ymmärrän, toisaalta en. En osaa kuvitella sitä miltä hänestä tuntuu siellä, joten mun on vaikea ymmärtää sitä miksi hän ei haluaisi rakastaan nähdä. Haluan häntä tukea ja koittaa kuitenkin edes jotenkin jollain tasolla ymmärtää, mutta on se vähän vaikeeta. Koitin selittää, että eikö hän mieti miltä sitten minusta tuntuu. Tämän myötä nähtäisiin siis vain kerran kuussa, silloin kun hän pääsisi 12 tunnin kotilomalle. Ikävöin häntä jo muutenkin ja kotona yksin ollessa tulee välillä hetkiä, jolloin se yksinäisyys vaan saa vallan ja kirjaimellisesti itken itseni uneen. Nyt mua ahdistaa ja masentaa, jos ei nähdä enää muuten kuin kotilomilla. Hänellä on neljä kotilomaa siis vielä. Nähtäisiin livenä enää neljä kertaa, ennenkuin hän pääsisi koevapauteen. Kuullostaa hurjalta. Tai näin sen saa kuullostamaan tosi vähältä ja rankalta. Toisaalta se taas on vähän ja koevapaus olisi lähellä. Siltikään ei vielä olla edes puolivälissä. Ajatukset heittää kärrynpyörää ja tunteet on taas pinnassa. En tiedä miten päin olisin ja mitä ajatella. Tästäkin kaikesta huolimatta häntä rakastan yli kaiken.

Lupaan seuraavaksi kirjoittaa jotain positiivisempaa!

Vierailua ja kuntoilua

Tien päässä Suomenlinnan vankila.

Olin tänään vierailulla pitkästä aikaa. Oli tosi ihanaa nähdä, päästä halaamaan ja pussaamaan rakastani. Kolmeen viikkoon ei oltu nähty. Olen kyllä jo niin hyvin, kuin vaan voi olla, tottunut ja päässyt sinuiksi tämän kanssa, ettei nähdä ihan hirveen usein. Vaikka tietysti se ikävä on koko ajan. Välillä tekee kieltämättä tiukkaakin... Mutta nyt jaksan taas porskuttaa eteenpäin kun pääsin täyttämään halipulavarastoani. Hän kyllä pääsee taas 12 tunnin kotilomalle ensi viikonloppuna. Ihanaa!!

Vierailun jälkeen jäin vielä kävelemään ympäri Suomenlinnaa. Oli tosi nätti päivä, vaikka tietysti saareen tuuli hiukan kylmemmin. Halusin ottaa vähän kuvia ja muutenkin saada liikuntaa ja raikasta ulkoilmaa. Hankin aikaisemmin tällä viikolla aktiivisuusrannekkeen, joka oikeasti motivoi myös liikkumaan! Siitä iskikin pieni liikuntakärpänen ja olen joka päivä tähän asti saanut täytettyä päivän aktiivisuuden 100% tai vähän ylikin. Ollaan myös kavereiden kanssa käyty jo pariin kertaan pelaamassa sulkapalloa. Otetaan siitä ihan jokaviikkoinen tapa, niin hauskaa se oli ja sai myös hien virtaamaan. Koitan tässä saada vähän painoa alas ja kuntoa kohotettua, niinkuin kultani on jo saanut yli 12 kiloa laihdutettua tuolla ollessaan. Ihan huikeaa!!

Ensi viikonloppua odotellessa, aion käydä koiran kanssa piiiitkillä lenkeillä, kuntoilla, pelata sulkapalloa ja käydä tietenkin töissä. Aion käydä myös tutustumassa erääseen kuntosaliin, jossa kaverini käy.

Alle vielä muutama kuva Suomenlinnasta.

Kaikenlaista ohjelmaa on ollut

Nyt on mennyt puolitoista viikkoa aivan hujauksessa! Pääsiäinen meni kivasti, vaikka ei nähtykään rakkaani kanssa. Kävin American Car Showssa katselemassa autoja ja pyöriä. Oli ihan kiva käydä sekin tapahtuma katsastamassa taas, viimeksi kävin muutama vuosi sitten. Myös Raskasta Joulua kööri oli esiintymässä ja ne veti tunnin keikan. Se kruunasi kyllä mun pääsiäisen. Viime jouluna harmitti kun en päässyt niitä katsomaan. Olin parin kaverin kanssa liikenteessä, jotka ovat vähän kauempaa. Oli mukava nähdä heitäkin pitkästä aikaa. Alla muutama kuva Acs:stä.

Viikko sitten oli pari suht lämmintä aurinkoista päivää. Käytin ne koirani kanssa ulkoilemiseen ja kavereitakin kävin moikkailemassa. Käytiin koiran kanssa läheisessä koirapuistossa pyörähtämässä. Kyllä näki kuinka se nautti kun aurinko paistoi ja varmasti lämmitti sen mustaa turkkia. Muita koiruuksia ei tarhassa ollut, joten käppäiltiin siellä ympäriinsä ja heitin keppiä. Joka kulma, kuoppa ja oksa piti koiran käydä tarkkaan nuuhkimassa, ensin käytiin koko tarha nenän kanssa läpi ja sitten vasta rehattiin. En tiedä kauan vietettiin siellä aikaa, mutta jonkun tovin päästä alkoi kahvihammasta kolottaa ja soitin äitille, että voisin koiran kans poiketa kahville. Äiti on ottanut tosi hyvin tän, että mun mies on vankilassa. Aluksi jännitti kertoa että musta tulee linnaleski, mutta yllätyin miten hyvin hän reagoi asiaan. Nyt hänkin aina lähettelee terveisiä ja kyselee rakkaani kuulumisia.

Koirapuistossa oli paljon ihmeteltävää.

Kävin myös toisena lämpimänä aurinkoisena päivänä pitkällä kävelylenkillä koirani kanssa. Vastaan tallusteli muutama hevonen läheisestä heppatallista ratsastajineen ja voi pojat kuinka koirani oli ihmeissään, että mitä ihmeen elukoita nuo on! Hän jähmettyi aivan paikoilleen ja tuijotteli vaan, kiltisti antoi heppojen mennä ohi. Katse kääntyi heppojen perään ja sitten alkoikin nuuhkutus ja tuijotus heppoihin niin pitkään kunnes hävisivät näkökentästä. Ei ollut ennen nähnyt noin läheltä hevosia. Oli kyllä jännät paikat, mutta hienosti poika handlasi tilanteen. Ehdin napata myös kuvan tästä jännästä hetkestä.

Tästä tulikin ihan kuvien täyteinen kirjotus. Eipä se haittaa. Harmittaa, etten aiemmin ole ehtinyt kirjoitella, ehti mennä jo pitkä aika. Mutta on kyllä ollut tekemistäkin. Töissäkin uusia juttuja opeteltavana ja käytiin muuten myös viime viikolla nelisteen kaveriporukalla pelaamassa sulkapalloakin. Empä ollutkaan sitä pelannut sitten yläasteen. Oli hauskaa! Varattiin myös tälle viikolle sulkkiskenttä tunniksi. Tästä otetaan varmaan ihan tapa. Niin hauskaa oli, mutta myös hyödyllistä liikuntaa, mitä mun pitäisikin harrastaa enemmän. Liikunnasta puheen ollen... rakkaani on laihtunut jo yli 10 kiloa puolentoista kuukauden aikana! Aivan mahtava suoritus! Siellä hän on lähes päivittäin käynyt lenkillä ja punttisalilla. Painoa olikin vähän kertynyt... meille molemmille. Vielä kun itse pääsisin tuohon moodiin, niin häntä odottaisi täällä myös timmimpi muikkeli. Aion ottaa tavoitteeksi nyt lähiaikoina käydä tutustumassa läheiseen kuntosaliin, jossa eräs kaverikin käy. Oon aika uus näissä jutuissa, joten salikaveri olisi enemmän kuin tarpeen.

Selfie rikshan kyydistä Tallinnassa.

Viime viikonloppu meni Tallinnassa. Meitä lähti 12 hengen porukka juhlimaan kaverin synttäreitä. Varattiin sieltä myös hotelli yhdeksi yöksi. Käytiin vähän shoppailemassa ja illaksi palattiin sitten hotellille laittautumaan illan rientoja varten. Kostean illan jälkeen teki vähän tiukkaa palata eilen päivällä Suomen puolelle, mutta se oli kyllä sen kaiken arvoista. Hauskaa oli olla sellaisella porukalla siellä. Se oli sellainen miniloma. Vaikka nautin tästä kaikesta ohjelmasta mitä nyt on ollut, on mulla silti ollut iso ikävä kultaani. Menenkin seuraavana viikonloppuna vierailemaan vankilassa. Viime näkemästä tuleekin sitten ens viikonloppuna kolme viikkoa. En malta odottaa, että pääsen taas halaamaan ja suukottamaan häntä! Rakastan sitä miestä yli kaiken.

Värityskirjaterapiaa

Niin monet illat on jo tullut vietettyä pelkkää telkkaria katsoen ja turhia mietiskellen. Nyt kun nuo aikuisten värityskirjat on suuressa suosiossa, päätin itsekin kokeilla. Olin nuorempana paljon aktiivisempi piirtelijä, joten olin ehkä hiukan kaivannutkin jotain tällaista. Aivot narikkaan ja värikynät esiin. Valitsin tietysti lempiaiheisen värityskirjan - tatuoinnit. Niitä olen omalle iholle myös jonkun verran jo haalinut. Nyt pari kuvaa väritelleenä voin taas todeta, mikä terapeuttinen vaikutus tälläkin puuhalla on. 

Ostin ison paketin värikyniä. Kirjassa on paljon mielenkiintoisia kuvia jotka odottavat väritystä. Kelloa ei väritellessä tule juuri katsottua, joten tämähän on aivan loistavaa ajanvietettä! Vaikka ikävöin rakastani, on se välillä helpottavaa unohtaa tämä tilanne edes hetkeksi ja olla murehtimatta koska nään hänet seuraavan kerran, miten siellä menee tai koska voi soitella. On tämä tuhat kertaa parempi ajanviete kuin tukahduttaa tunteet vaikka viinaan. Tuleehan sitäkin joskus harrastettua... mutta minä tartun nyt mielummin värikyniin kuin pulloon!

Olen ollut taas flunssassa, joten värittely on sopinut sairasteluun paremmin kuin hyvin. On se kiva kun saa palata vähän niinkun lapsuuteen, paitsi värittelen prinsessojen sijaan pääkalloja, tikareita, tiikereitä ja vaikka mitä. Perhosiakin, kuten kuvassa. Siitä tuli ihan magee, vaikka itse sanonkin.

Tässä samalla kehittelen itselleni taas tatuointikuumetta ja suunnittelen uutta kuvaa itselleni. Onhan niitä ideoita jo pari entuudestaan, mutta aina niitä haluaa kehitellä lisää. Rakkaasta koirastani haluaisin ikuistaa kuvan iholleni. On se kuitenkin kuin oma lapsi, pikku tuhisija. Eka oma koira.

Kultani soitti juuri, ilmoitti vievänsä jo puhelimen pois, joten toivoteltiin hyvät yöt. Klo 21 mennessä pitää siellä olla puhelin viety pois, yöksi ei saa puhelinta. Kyllä se piristää aina kuulla hänen äänensä, kun ei pystytä usein näkemään. Nyt on mennyt reilu kuukausi tuomiosta. Vajaa viisi jäljellä ennen mahdollista koevapautta. Nyt kun miettii, tuntuu, että aika on mennyt suhteellisen nopeasti. Jos se nyt menisi vielä nopeammin, kun löysin tän huisin hauskan värittelyn!

Ensimmäinen kotiloma

Aamulla ajoin kauppatorille rakastani vastaan. Lautta saapui klo 8.20. Aurinko paistoi, osui kyllä nätti päivä lomapäiväksi. Siitä lähdettiin kotiin, keitettiin kahvit ja syötiin aamupalaa yhdessä. Hän ajoi kotiin, oli kuulemma jopa outoa olla kuukauden jälkeen ratin takana. Kotiinkin oli outoa tulla. Ihan varmasti olikin. Koira oli niin innoissaan kun tultiin ovesta sisään. Näytti silläkin olleen ikävä.

Aamupalan jälkeen lähdettiin jo liikenteeseen. Käytiin kaupoilla. Sinne upposi useampi tunti. Tultiin välissä taas kotiin, syötiin ja maattiin sohvalla leffaa katsoen. Nukahdin kultani kainaloon noin tunniksi. Siinä oli niiiiin hyvä olla. Kuukauteen en ole saanut siinä vierellä nukkua. Se tuntui niin hyvältä, vain olla siinä kainalossa. Ai että... ette voi uskoakaan kuinka sitä osasikaan arvostaa.

Pian taas lähdettiin liikenteeseen. Käytiin anopilla kahvilla, siitä käytiin vielä veljeni luona kahvilla. Kello alkoi lähestyä jo kuutta illalla. Matka jatkui hänen työpaikalleen, otin oman auton alle ja ajoin kotiin. Rakas otti työauton, tuli vielä kotiin hetkeksi ja lähti autolla takaisin lautalle. Siinä se päivä sitten menikin. Nopeammin kuin olisi halunnut. Nyt se aika olisi voinut pysähtyä. Oli niin ihanaa viettää kunnolla aikaa rakkaani kanssa.

Maanantaina hän pääsee siis aloittamaan siviilityön! Aivan mahtava juttu! Tekee ihan varmasti hyvää päästä vankilasta arkisin pois töihin. Panta jalassa hänellä on tietysti. Se on itseasiassa koko ajan. Tuomion loppuun asti. Mutta siihen on kuulemma jo tottunut.

Kumpa seuraavat viisi kuukautta kuluisivat yhtä nopeasti kuin tämä päivä. Odotan ainakin niin seuraavaa kotilomaa! Kerran kuussa hän pääsee 12 tunniksi pois. Toivottavasti tämä päivä antoi puhtia molemmille henkisesti, että pysyy ajatukset kasassa. Vaikka tämä on kuulemma rankempaa minulle kuin hänelle, ei se silti helppoa hälläkään ole. Se vapauden tunne lähti kun panta laitettiin jalkaan. Hänen jokaista liikettään seurataan. Hänet voidaan tulla vaikka pistariksi puhalluttamaan kun hän on lomilla tai töissä. Kun koevapaus päättyy ensi vuoden helmikuussa, hän saa vasta vapautensa takaisin. Sitä päivää odotan. Sit se on ohi kokonaan ja me ollaan yks iso koitos selätetty yhdessä.

Toinen vierailu

Kaunis päivä oli vierailla Suomenlinnassa.

Lauantaina kävin jälleen vierailemassa. Kyllä helpotti taas nähdä kultaani. Tai niin ainakin luulin... Sunnuntai meni miettiessä kuinka vähän aikaa vasta on mennyt, kuinka hajalla sitä voi olla, kuinka ajatukset valloittaa mielen ja kuinka pitkä aika tuo puoli vuotta sittenkin on. En nukkunut juurikaan kun asiat vaan pyöri mielessä.

Maanantai aamu oli aivan kamala. Itku tuli jo ajaessa töihin. Olin vain niin väsynyt, rikki ja ikävissäni. Töihin päästyäni ei työnteosta meinannut tulla mitään. Itkua pidätellen. Kunnes oli pakko mennä työkavereiden luokse ja sanoa ettei nyt ole ihan kaikki okei. Itku vaan meinaa koko ajan tulla. Onneksi he ymmärtävät tilanteen ja sain keräillä itseäni rauhassa. Loppupäivä menikin sitten jo hieman paremmin kunhan sain ajatukset koottua.

Oloa helpottaa aina kuitenkin kun saan jutella puhelimessa rakkaani kanssa. Onneksi se onnistuu avovankilassa paremmin kuin kivitalossa. Jos jotain hyvää pitää hakea, niin se on hyvä että hän pääsi avotaloon. En tiedä miten kestäisin rajoitetumpaa yhteydenottoa. Onhan siellä nytkin tietyt ajat milloin puhelin saa olla, mutta tietyn ajan sisällä voidaan soitella niin paljon kuin lystää päivittäin. Ja viestejäkin voidaan lähetellä tietysti.

Kolme pitkää viikkoa mennyt. Tuntuu kuin hän olisi ollut jo ainakin kolme kuukautta suorittamassa tuomiotaan. Vielä olisi kuitenkin viisi kuukautta ja viikko... aivan kamalaa ajatella taas näin. Tuntuu niin mahottoman pitkältä ajalta! Mitähän sitä voisi keksiä ajanvietteeksi, että aika kuluisi nopeammin? Päivät menisi kuin tosta vaan! Koiraakin on rutisteltu ja halittu jo niin paljon, että se varmaan ihmettelee et onkohan tuo akka ihan sekaisin.

Kun se ikävä vain iskee...

Luulin jo olevani ihan suhteellisen sujut tämän järjestelyn kanssa. Mies vankilassa ja minä kotona, käyn töissä, hoidan koiran ja pyöritän normaalia arkea itsekseni. Koko illan on vain ollut jotenkin jännä tunne. Ikävähän se siellä kolkuttaa. Aivan tajuton ikävä iski! Nyt kun pääsisin vain halaamaan häntä... jäisin siihen varmaan ikuisuudeksi. Ja nyt on tosiaan mennyt vasta vajaa kolme viikkoa... Tää on ihan hirveetä tuntea näin voimakkaasti ikävää ja kun se ei vaan ole mahdollista päästä toisen luo nyt ja heti. Ehkä vain odotan niin innolla huomista vierailua rakkaani luona, että nää fiilikset saa mut hyppimään kohta seinille. Mutta lyhyestä virsi kaunis, nyt ei jaksa pohtia enempää. Koiralle ruokaa ja nukkumaan, sitten on taas päivä uus.

Yksinäinen naistenpäivä

Tänään on naistenpäivä. Se ei monelle merkitse juuri normaalia arkipäivää enempää. Minulle se on yleensä ollut hieman erikoisempi päivä parisuhteessa. Ei sillä, että odottaisin suurta kukkapuskaa ja lahjoja. Mutta edes jotain pientä erikoisempaa. Ruuanlaitto, yhteinen leffailta, herkuttelua. Jotain. Nyt, kun tilanne on tämä, on tämä päivä ollut aika masentuneissa tunnelmissa. Toki töissä tuli naistenpäivä-toivotuksia ja hyvä mielihän niistäkin tuli. Mutta silti mielessä kaihertaa kuinka en pääse edes nukkumaan rakkaani viereen. En pääse halaamaan, suukottelemaan, koskettamaan. Yksin saan taas illalla nukahtaa. Taidan ottaa koiran viereen tuhisemaan. Onneksi edes on puhelimet, saadaan puhua päivän tapahtumista ja kaikesta.

Mieltä piristää kuitenkin pieni paketti, joka tuli eilen postissa. Kultani oli ennen vankilaan menoaan tilannut liudan kaikennäköistä tavaraa, mitä minä valtakirjan kanssa noudan sitten postista. Hän oli sitten tilannut minulle yhden korun, joka sattumalta tuli juuri eilen. Laitoin sen heti kaulaan. Tiedän, ettei tämä koru ole juuri minkään arvoinen, se ei ole kultaa eikä hopeaa. Mutta kaunis ajatus. Ja se onkin minulle tärkeintä. Tänään on kyllä rakastani kova ikävä. Vaikka tiedän, näemme taas viikonloppuna. Mutta silti. Tää tilanne ei vaan ole kovin helppo sulateltava.

Puoli vuotta vankilassa. Tai jopa vuosi. Huh! En ehkä halua ajatella tuota noin... toivotaan, että vain puoli vuotta. Sitten koevapaus vielä toinen puoli vuotta. Se on hyvin rajoitettua, miten ja missä voi koevapaudessa liikkua. Ja siinäkin on kotiintuloaika. Mutta saataisiin olla yhdessä. Nukkua yhdessä. Sitä odotan kuin kuuta nousevaa.

Aika menee loppujen lopuksi nopeasti

Nytkin on jo viikko vierähtänyt edellisestä kirjoituksesta. Aika menee nopeasti. Olin tuossa kipeänä muutaman päivän ja töissäkin ollut aika kiirettä. Ei ole ollut intoa kirjotella tuon kaiken keskellä. Mieli on käynyt välillä pientä tahtojen taistelua. Kaikki on hyvin, aika menee äkkiä, kyllä tämä tästä. Hitto mitä paskaa, kamalaa olla yksin, en mä kestä tätä. Nyt kuitenkin olen tullut siihen lopputulokseen, että aika kuluu kyllä nopeasti. Nyt on mennyt vasta vajaa kaksi viikkoa, mutta olen ehtinyt käydä läpi sellaisen tunneryöppyjen kirjon, että en olisi ikinä uskonut käyväni niitä läpi näin lyhyessä ajassa.

Olin tosiaan viime sunnuntaina vierailulla tuolla avovankilassa. Ei se näyttänyt yhtään kummoiselta paikalta. Tuli ihan hyvä fiilis. Ja tietysti senkin takia, että näin rakkaani. Oli ihana päästä halaamaan ja juttelemaan ihan naamatusten. Vierailuaika meni nopeasti. Toivottavasti koko tuomion aika menisi yhtä nopeasti. Olen yrittänyt vakuutella itselleni, että aika kyllä kuluu äkkiä. Olen koittanutkin keksiä itselleni mahdollisimman paljon aktiviteettia ja tekemistä. Odotan vain sitä, kun on kulunut jo useampi kuukausi, ja pääsen toteamaan, ettei tämä nyt ihan niin kamalaa olekkaan ollut.

Nyt viikonloppuna en mene tapaamaan, hänellä vierailee muita ystäviä. Mikä on ihan ymmärrettävää, että kavereitakin pitää nähdä ja se varmasti piristää häntä. Se on kuitenkin rajallinen määrä kuinka monta saa vieraita olla. Ja mehän ollaan puhelimen välityksellä yhteydessä päivittäin. Sitäpaitsi, jos kaikki menee hyvin, pääsee rakkaani 12 tunnin kotilomalle pääsiäisen tienoilla. Sitä odotellessa <3

Elämä alkaa voittaa

Eilen oli ensimmäinen kyyneleetön päivä. Alan pikkuhiljaa tottua ajatukseen, että mieheni on vankilassa. Asiaa auttaa hirveän paljon se, että voidaan puhua puhelimessa päivittäin. Hän on siis avovankilassa, joten homma on hieman vapaampaa. Puhelimen hän saa käyttöönsä aina tiettyyn kellonaikaan ja puhelin pitää palauttaa joka ilta tiettyyn kellonaikaan. Pystytään siis vain soitella ja tekstailla. Ei ole mitään nettiä käytössä tai muita. Ihan perus puhelin siellä niillä kai on. Lomille hän ei pääse kuin 12 tunnin mittaiselle kotilomalle joskus. Se on vielä epäselvää kuinka usein ja milloin hän pääsisi ensimmäisen kerran. Sitä odotellessa...

Menen huomenna ensimmäiselle vierailulle. Voi olla, että on aika tunneryöppy kun pääsen rakkaani luo. Vien samalla vähän vaatetta ja sen sellaista. Hän on pärjännyt siellä oikein hyvin, on käynyt kuntosalilla ja vaikka mitä. Kiva tietää, että siellä ei ole ihan kamalaa. Tottakai, kun oma rakas kyseessä. Jos ulkopuolisena asiaa ajattelisi, niin sitähän toivoisi, että rikoksen tehneillä kuuluu olla rankkaa ja kurjat olot vankilassa. Käsitykseni on ehkä hiukan muuttunut nyt, kun asia koskee lähipiiriä. Kaikilla meillä on kuitenkin perhettä, ystäviä ja oma elämä. Ihmisiä me kaikki ollaan. Erehtyväisiä.

Eilen siskoni tuli luokseni viettämään iltaa, tehtiin tortilloja ja juotiin viiniä. Oli ihana saada vain rentoutua ja jutustella. Purkaa viikon stressi, jota onkin ollut tässä sattuneesta syystä... Nyt ajattelin mennä nauttimaan tosta ihanasta auringonpaisteesta ulos koirani kanssa. Tänään tuli tosiaan se tunne, että olo alkaa helpottumaan ja elämä voittaa!

H-hetki on koittanut

Tänä aamuna halattiin pitkään. Itkunsekaisin tuntein sanoin heipat rakkaalleni. Sinne se sitten lähti. Koitin kotona koota itseni ennen töihin lähtöä. Ovi kun meni kiinni räjähdin itkuun. Ajattelin, etten kestä mennä töihin, en kestä lähteä kotoa yhtään mihinkään. Sitten, kuivasin kyyneleet ja päätin, että nyt ryhdistäydy nainen! Elämä ei lopu tähän, nyt koiran kanssa ulos, happea, eväät kasaan ja töihin. Aika hyvinkin sain sitten päivän käyntiin, tietysti töissä muutamat ihmiset tiesi tilanteen ja tulivat sitten tsemppaamaan mua. Kyllä sitä tarvitsinkin, vaikka melkein meinas taas itku tulla, kun yhtään asiasta jutteli.

Sain vielä puhelun mieheltäni, ennenkuin hän meni sisään. Silloin tuli taas itku, mutten välittänyt, vaikka olinkin töissä. Aika nopeasti siitä keräsin taas itseni ja hommat jatkui. Työpäivä oli kyllä muutenkin aika kiireinen, toisaalta hyvä, niin sai ajatuksia muualle. Mutta toisaalta ei olis yhtään haitannut, vaikka oliskin ollut vähän iisimpi työpäivä. Meinas pari kertaa pieni paniikki iskeä, kun mieli harhaili kuitenkin ja silti piti työt saada tehtyä. Mutta siitäkin työpäivästä selvittiin loppujen lopuksi ihan kunnialla.

Kotiin tulo oli aika masentavaa. Ajatukset alkoi taas harhailemaan, kuinka mä nyt pärjään, miten saan nukuttua ilman mun miestä, mitenkähän sillä nyt menee siellä... No ihan hyvinhän sillä meni. Se just soitteli ja kertoi paikasta. Kaikki on ihan ok. Itse varmaan stressaan koko asiaa enemmän kun hän. Tai stressaankin. En pysty olla ajattelematta kaikkea, mistä hän jää paitsi, miten me ei ainakaan puoleen vuoteen nukuta yhdessä, ei istuta enää iltaisin yhdessä sohvalla ja katota telkkaria. Okei, nyt pitää taas vähän realisoida. Hän on itse aiheuttanut sen, että hän on nyt vankilassa. Mä olen itse hyväksynyt asian ja haluan häntä tukea ja olla täällä. Mutta onhan tää aika helkkarin vaikeeta! Henkisesti. Nyt on ensimmäinen päivä. Tästä se lähtee. Päivä kerrallaan. Jos itkettää niin sit itketään. Tää on nyt vaan vielä vaikea tilanne tottua. Mutta tästä se alkaa varmasti pikkuhiljaa helpottaa.

Koitan nyt myös hakea asian positiivisia puolia. Mulla on ihan hitosti omaa aikaa, voin kattoo telkkarista mitä vaan hömppää, voin askarrellapaskarrella nyt kaikkea kivaa, mihin mulla ei mukamas oo aikaisemmin ollut aikaa, voin järjestää kotona tyttöjen iltoja ilman, että tarvii järjestellä miehen mukaan mitään (okei no tietysti kun hän pääsee lomalle tai käyn häntä moikkaamassa, täytyy vähän järjestellä), mun tarvii pestä vaan omat pyykit, voin vallata vessan mun hiusmömmöillä ja muilla rasvapurkeilla. Onhan näitä.

Ikävä on jo nyt, varsinkin kun tietää, että tää ei oo vaan mikään viikonloppureissu erossa. Mutta koitan pysyä vahvana. Välillä on varmasti ihan sallittuakin surkutella asiaa, mutta koitetaan pitää mieli korkealla ja lopulta se odotus sitten palkitaan. Nyt vaan täytyy kehittää kaikkee tekemistä, et aika lentäis kuin siivillä ja tää koko roska on sit jo ohi.

Kaksi viimeistä yötä

Kaksi viimeistä yötä yhdessä, ainakaan puoleen vuoteen. Tänään iski spontaani itku. Ylihuomenna se lähtee. Ajatukset alkoi pyörimään yksinäisten iltojen ja tyhjän sängynvieruksen pelossa. Halasin miestäni ja koitin vain saada itkun loppumaan. Äkkiä se aika menee, ajattelin. Paskanmarjat! Takoo ajatus takaraivossa. Tosi sekaiset fiilikset kyllä. Ärsyttää, kun ajattelen asiaa tahtomattani. Sain töistä vapaata, joten voin vielä huomisen päivän viettää rakkaani kanssa. Luulempa, että huominen on aika rankka päivä. Illalla varsinkin voi olla aika huonot fiilikset. Saa nähdä tuleeko uneton yö.

Koitan tsempata mieliparkaani parhaani mukaan, me nähdään kyllä. Voidaan soitella ja kirjotella. Tämä ei ole pysyvää, vain väliaikaista. Toivon vain, että saan ajan kulutettua, nähtyä kavereita mahdollisimman paljon ja keksittyä muutakin ajanvietettä. Jokin harrastus ehkä? Kunhan tästä alkushokista on yli päästy, niin on vain pakotettava ittensä jotenkin kuluttamaan aikaa. Mussa on se vika, että ajatukset ottaa helposti vallan ja murehdin liikaa.

Tuossa nuo kaksi, mies ja koira tuhisee sohvalla vieressä. Koira näkee selvästikin jotain unia. Haikein mielin noita katselen. Onneksi mulle jää tuo ihana tuhiseva koiruus seuraa pitämään ja tarvittaessa otan unikaveriksi, kun oikein ikävä iskee. Nyt koitan saada masentavat ajatukset pois mielestä ja käperryn myös sohvalle viltin alle. Kyllä kaikki vielä hyväksi muuttuu. Ajan kanssa helpottaa. Toivon ainakin.

Tutustuminen bloggaamiseen ja ensikirjoitus

Ensinnäkin, koitan ymmärtää koko blogin toimintaa ja miten tätä ajetaan. Sepustan omiani silloin tällöin, koitan saada ajatukset koottua ja puettua ne sanoiksi. Päätin alkaa kirjoittaa blogia aika henkilökohtaisesta ja herkästä asiasta. Ihan vain koska se vaikutti hyvältä idealta. Ehkä näin joku, jolla on sama tilanne edessä, tai jo käynyt saman läpi, saa jotain irti tästä.

Tilanne on siis tämä, mun avopuoliso lähtee vankilaan. H-hetki on jo ensi viikolla. En oikein ehkä käsitä asiaa vieläkään. Tai tiedostan kyllä tilanteen, oonhan tiennyt tästä jo pitkään. Sain tietää jo seuraavana päivänä kun tavattiin, että tämmöinen tilanne on varmaan tulossa. Kaikesta huolimatta päätin pysyä tässä suhteessa ja meillä on asiat, tätä yhtä "pikku"seikkaa lukuunottamatta oikein hyvin. Luulen, että koko asia iskee vasta miehen lähtöpäivänä vasten kasvoja. Ja lujaa. Onneksi mulla on hyvät tukijoukot, perhe ja ystävät. Ja tietysti mun rakas koira, 4-vuotias ranskanbulldoggi. Työkin pitää varmasti mielen virkeänä arkisin.

Tämä ei ole maailmanloppu, vaikka pahalta ja kurjalta aluksi varmasti tuntuukin. Pääsenhän näkemään miestäni kuitenkin aika ajoin. Voimme puhua puhelimessa ja lähettää vaikka vanhanaikaisesti kirjeitäkin. Se olis aika kivakin. Tuomio on vuoden mittainen, josta on mahdollisuus päästä koevapauteen jo puolen vuoden päästä. Mieheni ei ole siis murhaaja eikä huumehörhö. Asiaa enempää avaamatta rakastan häntä yli kaiken ja aion pysyä täällä häntä varten.

Nyt koitan nauttia vielä viimeisistä yhteisistä päivistä rakkaani kanssa, ennen hänen valtion hoteisiin joutumista. Yritän myös perehtyä tähän blogiin ja muokata siitä mieleisen.